Vihaan häviämistä. Minun on vaikea kestää heikkoutta ja keskinkertaisuutta. Olen armoton laiskottelijoille ja niille, jotka uskaltavat haastaa minun maailmankuvani. Olen orjapiiskuri. Ennen kaikkea itselleni, mutta myös kaikille niille, jotka ovat elämässäni
Tämä on armottomuus on saanut syntynsä lapsuudessani. Elin perheessä, jossa en saanut tehdä virheitä. Tai sain toki, mutta näistä virheistä minua rangaistiin. Jos ei aina fyysisesti, niin vähintään henkisesti. Liskoaivot minussa oppivat nopeasti, että virheiden tekeminen on asia josta seuraa nuhtelu, henkinen eristäminen ja useita muita asioita joita niin lapsen kuin aikuisenkin on vaikea käsitellä. Siksi minusta tuli ja olen virheiden välttelijä.
Piiskaan itseäni ja muita ympärilläni yhä parempiin suorituksiin. Miettimättä sitä, haluanko tätä itse, ja varsinkaan sitä, haluavatko muut ympärilläni tätä. Minun pitää joka päivä olla parempi kuin eilen, muuten sisäinen ääneni kertoo minun tehneen virheen.
Tätä paremmuutta vaadin myös muilta. Joskus siihen pisteeseen asti, että myös he alkavat pelätä virheiden tekemistä, koska virheistä seuraa yhteenotto.
Ajattelen kuitenkin vilpittömästi usein itseni kuin muidenkin piiskattavien parasta. Jos sinulla on jokin lahja annettavana maailmalle ja muille, on mielestäni rikos, että sitä että ylläpidetä ja kehitetä päivittäin. Myönnän toki, että metodini on osittain väärä. Keinot pyhittävät yleensä tarkoituksen tässä asiassa.
Viime vuosina, olen oppinut olemaan armollisempi niin itselleni kuin muille. Olen huomannut, että mailaa puristamalla ei synnyt parhaita tuloksia. Ei vaikka kuinka haluaisi ja päällään seisoisi. Kas kummaa, tulokset ovat parantuneet samalla kuin stressitaso sekä verenpaine (niin omani kuin muiden) on kääntynyt laskuun. Itselleen, ja muille, saa olla vaativa ja tavoitteita asettava. Mutta tehdään matkasta tavoitteisiin mielekkäämpi, niin itselle kuin muille.
Kuinka iso Orjapiiskuri sinä olet?
Leave a Reply