Vietin viime viikonlopun kundiporukassa Itävallassa laskettelun parissa. Kolmen hengen laskettelutiimimme oli reissussa jo kahdeksatta kertaa. Neljä päivää mitä reissussa olemme ,ja laskettelusta nautimme, ovat mitä parasta terapiaa. Vitsit lentävät, nauru raikaa ja jutut ovat tasoltaan kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Koska tunnemme toisemme hyvien vuosien ajalta, tulee keskusteluista vitsien välissä syvällisempiäkin. Jostain syystä puhuimme tällä kertaa sairastumisesta, kuolemasta ja menettämisestä. Kahdella meistä oli näistä kokemusta melko rankallakin tavalla viime vuosien ajalta. Itse menetin isäni syövälle kuusi vuotta sitten, sekä läheisen ystävän vajaat vuosi sitten. Isäni ei ollut kuollessaan kuin vähän yli kuusikymmentä. Ystäväni reilut neljäkymmentä.
Yksi porukastamme taas oli joutunut seuraamaan sivusta ystävänsä sairastumista. Alkuun luultiin, että asiasta selvitään pienehköllä leikkauksella. Totuus valkeni muutamia viikkoja myöhemmin, kun puhelimen toisessa päässä nelikymppinen kaveri kertoo, ”että kyllä mä kuolen tähän”. Elinaikaa oli annettu kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Kaveri menehtyi reilussa kuukaudessa ystäväni istuessa vuoteen vierellä.
Menetykset mitä olen itse saanut kokea, ja mitä olen muiden kanssa keskustellut, ovat saaneet minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että elämää pitää elää täysillä. Sitä ei pidä käyttää elämällä ”sitten kun” elämää. Sitä ei pidä käyttää viettämällä päiviänsä asioiden ja ihmisten parissa jotka eivät tunnu oikealta. Sitä ei pidä käyttää murehtimiseen ja pelkäämiseen.
Näin verkossa kerran erittäin hyvän mietelauseen: ”One day You wont have any more days left to do all the things that You wanted to do. Do them now”.
Leave a Reply