Nostetaanpa kissa pöydälle. En ole varmaan ainoa, jonka mielestä Suomen talouden tilanne haiskahtaa jo ikävästi yhdeksänkymmentäluvun lamavuosilta. Vaikka kuinka positiivinen pyrkii olemaan, ei voi olla miettimättä sitä mahdollista, että tämä kaikki voi pahimassa tapauksessa romahtaa kokonaan. Tässä voi alkaa tulevaisuuden usko kohta horjumaan. Horjumaan, vaikka omat ja firman asiat ovat vielä melko hyvin kuosissa.
Syömme koko ajan enemmän kuin mitä ansaitsemme. Yhteisen kassan kerryttämiseen osallistuu yhä pienempi joukko. Ja tältä joukolta niistetään irti kaikki mitä saadaan. Mika Anttonen heitti ilmaan fiksun lauseen viime vuonna Jyväskylässä, Nordic Business Forumissa: ennen yhdeksän miestä lähti metsälle ja yksi jäi pitämään tulta, nyt yhdeksän makaa nuotiolla ja yksi yrittää metsästää. Kenties kärjistetty kommentti, mutta viimeaikaisia polittiisia suhmurointeja seuratessa, alkaa katkeruus pikku hiljaa hiipimään selkäpiitä pitkin ylös. Samaa voi sanoa hallituksen kykenemättömyydestä viedä kauniita aikeita käytäntöön.
Suomen yrittäjien masinoima Suuri Veroadressi pyrkii omalta osaltaan tuomaan esille sen, että veron- ja muiden veroluonteisten maksujen korotusten tie on loppuun kuljettu. Hyvä huono esimerkki on tästä autoveron reipas nosto viime vuosina. Ei mennyt kuten Strömsössä. Veroa ei saatukaan valtion pohjattomaan kassaan sata miljoona lisää, vaan sata miljoona vähemmän. Verotus ohjaa jo kulutusta. Ja voin ihan omasta elämästä kertoa, että vakavasti harkitsen minkälaisen auton seuraavaksi hankin. Nykyisen vastaavan hinta kun on noussut kymmpitonnilla, verotuksen vuoksi.
Olen itse neljäkymmentäneljä vuotias. Ei ole lottovoitto syntyä Suomeen, ainakaan jos parkaisi ensimmäisen kerran vuonna 1969. On nimittäin niin, että suuret ikäluokat leikkasivat näppärästi jo nyt minun tulevia eläkkeitä. Sekä kertymän, että sen mukaan, koska teoreettisesti voin eläkkeelle jäädä. Itse asiassa uskoni koko eläkejärjestelmään horjuu jo isosti. Valtio on epäluotettava sopimuskumppani, ja en ole millään tavalla vakuuttunut enää siitä, että minun kannattaa maksaa suuria summia Yel-vakuutusta taholla, josta en tiedä paljonko ja koska saan takaisin. Mitä jos ne puoli miljoonaa mitä seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana maksan, menevät eläkejohtajien hulppeaan elämään?
En ole näiden murheitteni kanssa yksin. Olen viime viikkoina tavannut useita johtavassa asemassa olevia ihmisiä, kuin myös yrittäjiä. Jokaisella tuntuu olevan ainakin osaksi pelko pepussa. Muutamat jo vakavissaan miettivät sitä, että onko tässä maassa tulevaisuutta. Että onko tämä tätä seuraavat kaksikymmentä vuotta? Itse elin ja koin jo yhdeksänkymmentäluvun laman. Toista en halua enkä aio olla katsomassa.
Lopuksi. Olen positiivisuuteen ja tekemiseen taipuva ihminen. Uskon siihen, että täältä vielä noustaan. Ei ole oikeastaan muuta mahdollisuutta. Se kuitenkin edellyttää sitä, että ns saavutetuista eduista pitää olla ainakin osaksi valmis luopumaan. Itse olen valmis paiskimaan pitkää päivää, ja pistämään oman korteni kekoon. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olen valmis antamaan yhteiseen kassan kaiken sen, mitä kovalla työllä olen aikaan saanut. En ainakaan tahoille, jotka eivät vastuullisesti näitä rahoja käytä.
Ihan hyvin kirjoitettu. Mutta onko sitten elämän tarkoitus se työn tekeminen, tiedän että tietty määrä työtä pitää tehdä jotta me voidaan ylläpitää yhteiskuntaa. Mutta olisiko aika alkaa miettiä parempaa mallia? Kun kumminkin kohta robotit ja automatisointi vie valtaosan työpaikoista.